*

Santerin ässä Paras tapa mennä eteenpäin on iskeä läpisyöttö

Suomen demokratiassa saat valita oikein tai väärin

Suomalaista demokratiaa ylistetään laajasti maailmalla ja kotimaassa. Meillä on olemassa vapaat länsimaiset vaalit ja päättäjiä vaihdetaan tasaisin väliajoin, minkä lisäksi päätöksenteko on lähtökohtaisesti koko kansalle avointa. Mediakin on maassamme lähtökohtaisesti vapaa uutisoimaan mistä haluaa. Suomalaisten mielipiteitä ei kuitenkaan kohdella todellisuudessa niin tasa-arvoisesti kuin annetaan ymmärtää.

 

Demokraattisen päätöksenteon arvioimiseksi demokratia tulisi määritellä jotenkin. Demokratiasta on eri muotoja ja termi on erittäin monimuotoinen, mutta lyhyesti se voidaan määritellä Wikipedian mukaan näin:

 

Tavallisena demokratian ominaispiirteenä pidetään, että tärkeimmistä valtiollisista asioista päättää joko kansa itse tai kansan yleisillä vaaleilla kilpailevien ehdokkaiden joukosta valitsema toimielin (parlamentti). Jotta kilpailulliset vaalit voisivat toteutua kunnolla, on tavallisesti katsottu olevan tarvetta ilmaisun- ja lehdistönvapaudelle --”

 

Lisäksi demokratiaan kuuluu yleisesti enemmistöpäätös, eli käytännössä enemmistön mielipiteitä olisi noudatettava. Suomen edustuksellisessa demokratiassa tämä tapahtuu eduskunnan kautta.

 

Suomessa vaalit ovat toteutettu kohtuullisen hyvin, ja kaikilla 18-vuotta täyttäneillä on mahdollisuus osallistua niin äänestäjänä kuin ehdokkaana. En tässä tekstissä ota kantaa siihen, kuinka hyvin ”kansantahto” toteutuu tai kuinka kansantahto näkyy hallituksen ja pääministerin valinnassa. Pääpaino on enimmäkseen siinä, miten media tuo esiin poliittisia keskusteluita ja kuinka se haluaa painottaa niitä.

 

Lähtökohtaisesti valtiomme on siis demokraattinen ja kaikilla on oikeus mielipiteeseen. Loppujen lopuksi tämä ilmaisuvapaus ei kuitenkaan todellisuudessa näy suomalaisen median toiminnassa. Media – etenkin iltapäivälehdet – luo käytännössä meille mielikuvan vain yhdestä, ainoasta totuudesta. Samalla se luo vastakkainasettelua eri mielipiteitä edustaville tahoille ja toisaalta kirjoittaa itse ”sankari vastaan konna” -tarinaa. Median sisäinen tavoitehan on myydä omaa tuotettaan, vaikka demokraattisessa valtiossa median tehtävän tulisikin olla tämän ohella kanssakäyminen päättäjien kanssa sekä päätösten julkituominen ja keskustelun avoimena pitäminen. Käyn tilannetta seuraavaksi läpi parin esimerkin avulla, jotka osoittavat, kuinka heikosti demokratia loppujen lopuksi toteutuu. En ota kuitenkaan kantaa alla esitettävissä esimerkeissä siihen, kenen mielipide on ”oikea”.

 

Homoavioliitot

 

Homojen välinen avioliitto on ollut nyt jo useamman vuoden ajan yksi median ”suurista tarinoista”, joita se on halunnut kertoa suomalaisille. Otsikoinnissa muistutetaan vähän väliä siitä, kuinka tasa-arvoinen avioliittolaki kuuluu kaikille ja homoilla tulisi olla samat oikeudet avioliittoon kuin muillakin. Myös eri julkisuuden henkilöt ovat päässeet asiassa ääneen ja heidän kannatusta tihkuvat tarinat pyrkivät tuomaan kyyneleitä lukijoiden silmiin. Heitä kohdellaan täysin väärin ja Suomi on takapajuinen maa, kun ei salli näitä avioliittoja, vaikka monessa muussakin maassa järjestelmä hyväksyy homoseksuaalien naimisiinmenemisen.

 

Homoavioliitolla on toki vastustajansakin, minkä johdosta hieman huomiota ovat saaneet myös kommentit näiden liittojen vastustajilta. Jotkut kertovat sen olevan kirkon oma asia, toiset vetoavat omiin argumentteihinsa muun muassa raamatun kautta. Toiset taas huomauttavat, kuinka avioliitto instituutiona on synnytetty miestä ja naista varten, ja siihen kuuluu osana ajatus perheen perustamisesta ja lapsien saamisesta.

 

Nämä ylläesitetyt mielipiteet homoavioliittoja vastaan on kuitenkin leimattu ja lytätty tyystin mediakeskustelussa. Mielipiteitä esittäneet ihmiset ovat poikkeuksetta juntteja tai sivistymättömiä ja he saavat usein junttileiman otsaansa. Heitä syytetään syrjinnästä ja konservatiivisesta (”väärästä”) ajattelutavasta. Ajatus lapsen hankkimisesta on tyrmätty vanhakantaiseksi, minkä lisäksi on muistutettu mahdollisuudesta adoptoida ja auttaa apua tarvitsevia lapsia. Media on keskittynyt luomaan vahvaa mielikuvaa ”vääristä mielipiteistä” tässä asiassa. Eniten media saa tilanteesta irti, jos joku julkisuuden henkilö, kuten vaikkapa poliitikko tai laulaja, ottaa kantaa asiaan. Hänelle voidaan lyödä suuri junttileima otsaan, ja etenkin julkisissa viroissa toimiva henkilö tulee saamaan paljon kuraa niskaansa ”junttimielipiteestään”. Samalla nämä henkilöt assosioidaan menneisyyteen ja heille annetaan välittömästi taantuneen, jopa henkisesti vajaan persoonan leima.

 

Ottamatta kantaa siihen, onko näissä vastustavissa argumenteissa järkeä, ne ovat kuitenkin yksilön mielipide ilmaisuvapaassa maassa. Jos ihmisellä on mielipide, hänen tulisi saada tuoda se julki lain ja yksilönoikeuksien sallimissa rajoissa. Mielipiteet puolesta ja vastaan ovat yhtä oikeita, oltiin siitä mitä mieltä tahansa. Asetelma mediassa tämän asian suhteen on vähän sama, jos media ylistäisi oikeiston ajatuksia Suomen hyvinvointivaltion alasajamisesta hyvänä ja vastaavasti vasemmiston ajatuksia hyvinvointimallin säilyttämisestä kutsuttaisiin junttien takapajuiseksi ajatteluksi, joka ei toimisi kotimaisessa politiikassa lainkaan. Vasemmiston ajattelu kun on jumiutunut aikaan, jolloin Suomessa meni vielä kaikki hyvin, ja leikkaukset ovat ainoa keino saada välittömästi suoria säästöjä valtion kassaan.

 

Esimerkki vasemmiston ja oikeiston kamppailusta sekä sen uutisoinnista on kärjistetty, mutta idea on sama kuin vaikkapa homoavioliittokeskusteluissa mediassa. Toinen mielipide saa tässä tilanteessa positiivista huomiota ja ylistystä sekä paljon otsikoita, kun taas toisen osapuolen harvoista otsikoista on tehty raflaavia ja niihin on automaattisesti liitetty leima junttiudesta tai tyhmyydestä. Tekstissä esitetty polarisaatio hyvän (oikeisto tai homoavioliitot) ja pahan (vasemmisto ja homoliittojen vastustus) välillä ei ole hyvää tai eettistä mediakäytöstä, mutta se luo tarinoita ja toisaalta saa kansalaismielipiteen muutettua median ja osittain päättäjien haluamaan suuntaan. Muistaakseni ennen mediarumbaa tutkimuksissa homoavioliittoja vastusti 60–70 % kansalaisista – toki tulokset ovat vaihdelleet tutkimuksen tekijöiden ja tutkimusotannan sekä ajankohdan mukaan – nyt lukemat ovat noin 50–50.

 

Homoavioliitot ovat yksi nykypäivän esimerkeistä median vallankäytössä. Samaa on kuitenkin harjoitettu jo kymmeniä, ellei satoja vuosia. Yksi esimerkki löytyy n. 20 vuoden takaa järjestetystä kansanäänestyksestä.

 

Liittyminen Euroopan Unioniin

 

Suomessa käytiin 1990-luvun alussa paljon keskustelua Euroopan Unioniin liittymisestä. Mielipiteet jakautuivat puolesta ja vastaan melko tasaisesti (ks. esimerkiksi: http://www.taloustieteellinenyhdistys.fi/images/stories/kak/KAK31994/KAK31994Laakso.pdf, Taulukko 1). Media kuitenkin osallistui EU-kannattajien kanssa vahvasti kampanjoimaan EU-jäsenyyden puolesta. Julkisessa keskustelussa esiintyi samat elementit kuin vaikkapa nykypäivän homokeskustelussa – EU:iin liittyminen nähtiin tienä parempaan tulevaisuuteen, ja kannattajat ymmärsivät modernin maailman ja talouden tarvitsevan unionia. Unionissa Suomi saisi paljon etuja, mitä se ei saisi ilman jäsenyyttä. Lisäksi liikkuminen muihin maihin vapautuisi. Se ei myöskään vaarantaisi Suomen puolueettomuutta. Vastaavasti unionia vastustaneet leimattiin nopeasti sivistymättömiksi, takapajuisuutta haluaviksi ihmisiksi, jotka eivät ymmärrä taloudesta mitään. Harvalla heistä on myöskään tarpeeksi koulutustaustaa ymmärtää muutoksen vääjäämättömyyttä. Lisäksi he eivät ymmärrä EU:n tarjoavan vakautta ja vaurautta kansalle.

 

”Kansansivistys” tuotti odotetun tuloksen. Moni ihminen haluaa aina alitajuisesti olla kuulumatta ”juntteihin” tai edistää konservatiivista ideologiaa, koska sillä on paha kaiku korvissa. Lisäksi kansalaiset haluavat toisinaan aiheesta saatujen positiivisten gallup-tulosten myötä hypätä ns. ”voittajan vankkureihin”. Gallup-tulosten käännyttyä EU:n puolelle pystyttiin järjestämään sitova kansanäänestys, jonka avulla suomalaiset hyväksyivät jäsenyyden n. 57 % osuudella. Media onnistui tehtävässään ja sai luotua sankaritarinan sekä käännettyä kansan mielipiteen EU-myönteiseksi, sitä ajaneiden poliitikkojen riemuksi.

 

Lopuksi

 

Kuten ylläolevista esimerkeistä nähtiin, Suomen demokraattisessa päätöksenteossa voi olla aluksi enemmistö jotain tiettyä päätöstä vastaan (vaikkapa homoavioliitot), mutta todellisuudessa demokraattisessa yhteiskunnassamme kansantahtoa edustaa vain ja ainoastaan ”oikea mielipide”. Jos oikea mielipide ei ole hegemoninen poliittisessa diskurssissa, siitä tehdään sellainen, ja loppujen lopuksi siitä tulee myös enemmistön mielipide.

 

Tästä päästään vielä yhteen epäkohtaan suomalaisessa demokratiassa. ”Oikean mielipiteen” lopulta voitettua kamppailun uusintaottelua ei järjestetä. Vaikka mielipiteet muuttuisivat lievästi esimerkiksi EU-vastaisiksi, kansanäänestystä ei järjesteteä, koska ”kansantahto” tuli jo kuultua aiemmin. Luulisin, että 54 % vastustus ei riittäisi uuden kansanäänestyksen järjestämiseksi tänä päivänä. Käytännössä demokratia toimii siis vain yhteen suuntaan ja muistuttaa pahimmillaan jopa kommunismia: on olemassa vain yksi mielipide, ja kun kansa on kerran sen omaksunut, siitä ei niin vain eroon päästä.

 

Tilanne on vertauskuvallisesti sama, kuin jos jääkiekossa pelattaisiin mestaruudesta järjestelmällä, jossa joukkue X tarvitsee viisi otteluvoittoa jatkoon ja joukkue Y pääsisi jatkoon yhdellä voitolla. Tällöin X voi olla selvästi dominantimpi joukkue vaikkapa neljän pelin (mielipidemittauksen) ajan, mutta kun Y kerran pääsee yllättämään, riittää sille yksi voitto (esim. sitova kansanäänestys) mestaruuteen (hegemoniaan).

 

Suomen demokraattisessa yhteiskunnassa on tulevaisuudessa luvassa paljon haasteita ja muutoksia, jos todellinen mielipidevapaus halutaan saada aikaiseksi. Yllä olevat esimerkit ovat vain jäävuoren huippu, ja samanlaista median harjoittamaa ohjailua esiintyy jatkuvalla syötöllä. Objektiivista uutisointia tarvitaan ja kaikki mielipiteet tulisi saada yhtälailla huomioiduksi näissä suurissa keskusteluissa. Entä sitten jos joku vastustaa homoavioliittoa ja hänen argumenttinsa kuulostavat typeriltä? Hänellä on oikeus olla mitä mieltä vaan ja käyttää omia perusteluitaan demokraattisessa yhteiskunnassa, kunhan hän muistaa kunnioittaa toisen yksilön oikeuksia. Entä sitten jos joku kannattaa homoavioliittoa? Myös hänellä on oikeus omaan mielipiteeseen ja perusteluihin.

 

 

En ota tekstissäni kantaa siihen, kuuluisiko Suomen olla EU:ssa tai onko homoavioliitot oikein vai väärin. Nämä esimerkit vain osoittavat, millä tapaa demokratia Suomessa toimii.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Hyvin pyörittelit asioita ja ajankohtaistahan tämä aihe aina onkin.

Kuitenkin.. olemme jo/aina tilanteessa missä on vain oikea mielipide ja väärä. Tämä ei tule varmaankaan koskaan poistumaan,koska rintamalinjat tulevat lähes äidinmaidosta.. samoin ne vahvistuvat,kun taistelu oikean puolesta väärää vastaan alkaa. Joku kuitenkin aina löytää sen propagandan mikä menee läpi,koska sitä haetaan hakemalla,jatkuvasti.

Minusta jokainen asia mitä käsitellään julkisilla palstoilla tai julkisuudessa elävät juuri tuon,toinen on junttia ja väärää,kun taas toinen viisautta ja oikeaa. Mitä tulee talouteen ja sen käsittelyyn,niin siellä vasta nämä erottuvatkin selvästi..toki myös arvokeskustelussa. Kaikki konservatiivinen on viisautta,koska se on konservatiivista..sen enempää se ei vaadi edes perusteluja.

Toimituksen poiminnat